Kehossa

Liikkuminen on kehon rakastamista. Tämä tosiasia jysähti tajuntaani aivan yllättäen eräänä keväisenä iltana kävellessäni metsäjoogasta kotiin. Sillä hetkellä niinkin tavallinen ja tiedostamaton liike kuin kävely sai yhtäkkiä herkistymään kyyneliin: miten ihmeellistä, että kehoni osaa liikkua näin. Niin kummalliselta kuin tilanne tuntuikin (ja varmasti myös näytti), se oli tärkeä tiedostamisen hetki. Samalla heräsin siihen kauhuun, miten vääristyneesti olen liikkumisen aiemmin kokenut. Liikkuminen on tarkoittanut kehon rääkkäämistä, hoikkana pysymistä, entistä parempia suorituksia, huonoa palautumista ja paikallaan olemisen välttelyä. Täysin vastakohtaa sille rakkaudelle, jota koin kehoani kohtaan tuona keväisenä kotimatkallani.

Olen tottunut pienestä pitäen liikkumaan säännöllisesti. Minulla on aina ollut joku liikuntaharrastus ja usein monia yhtä aikaa. Totuin jo lapsena siihen, että treeneissä käydään ja liikunta luo rutiinia elämään. Joskus muistan jättäneeni jalkapallotreenit väliin, koska en jaksanut. Syyllisyys painoi tästä laiskottelusta niin kovaa, että oli pakko lähteä juoksemaan ja hyvittää sillä poissaolo treeneistä. Melko ankaraa.

Samaa kaavaa olen toistanut vielä aikuisiällä. Työpäivien jälkeen on ollut lähdettävä juoksemaan, vaikka töissä olisi ollut jalkeilla ja nostelemassa painavia laatikoita kahdeksan tuntia ja pyöräillyt matkat 5 kilometriä suuntaan. Lepääminen on yhdistynyt mielessäni laiskuuteen. Liikuntaa on suoritettu kuulostelematta lainkaan, tekeekö edes mieli hikoilla. Olen laskelmoinut viikon urheilusuorituksiani ja stressannut niiden riittävyydestä. Olen saattanut jättää muita, merkityksellisiäkin menoja urheilun takia väliin, jos en ollut mielestäni treenannut vielä tarpeeksi viikon aikana.

Suhtautumiseni liikuntaan ja sitä kautta myös kehooni on ollut melko epätasapainoinen. En ole ymmärtänyt, että hyvän olon endorfiiniryöppy liikuntasuorituksen jälkeen ei välttämättä tarkoita, että tämä on se, mitä keho tarvitsee. Tunne aamuisin, ettei jaksa nousta pyörän satulaan sen sijaan kertoo hyvin paljon. Kehoa ei ole kuunneltu.

Kulunut kevät on pakottanut jättämään urheilun tauolle. Olen sinä aikana tajunnut koko ajan selvemmin, että kehoni on antanut merkkejä jo kauan aikaa sitten siitä, että olisi aika pysähtyä ja hellittää. Ymmärsin, että en edes ole nauttinut kaikista harrastamistani lajeista. Muutaman viikon täyslevon jälkeen aloin palata liikunnan pariin lemppareiksi valikoituneiden kävelyn, joogan ja tanssin parissa ‒ jaksamisen ehdoilla. On tuntunut uskomattoman vapauttavalta, kun koskaan ei ole pakko tehdä niistäkään mitään. Vain silloin, kun keho tuntuu tarvitsevan liikettä. Silloinkin pyrin tekemään sen rauhallisesti hengitellen, iloiten liikkeestä, jota saan tehdä.

Haluan jatkaa tätä kehon ehdoilla liikkumista lopun elämääni ja suosittelen sitä ihan jokaiselle suorittajaliikkujalle. Onnistuminen ei ole ennätyspitkiä lenkkejä tai ennätyskipeitä lihaksia. Onnistuminen on sitä, että nautin joka hetkessä liikkuessani, en pelkästään sen päätyttyä hormonipäissäni. Joskus paras onnistuminen on tajuta vain levätä. Olla kehossa, kuunnella sitä ja tehdä, mitä se haluaa. Jos se haluaa tanssia, tanssin. Jos se haluaa kävellä ja tehdä Chaplin-hyppyjä välissä, teen niin. Jos se haluaa vaan istua ja hengittää, se on parasta, mitä voin silloin tehdä.

Olen onnellinen siitä, miten hyvän pohjan liikunnalliseen elämäntapaan olen saanut lapsena. Toivon kuitenkin samalla, että liikunta olisi ollut vähemmän treeneistä toiseen kiirehtimistä ja enemmän tanssimista pellon reunassa, kilpajuoksua kavereiden kanssa kotikadulla ja spontaaneja pyöräretkiä järvenrantaan. Niihin hetkiin ei liittynyt suorittamista, vaan puhdasta iloa siitä, mitä kaikkea voin tehdä omassa kehossa.

❤ Inkeri

Leave a comment