Kielessämme suorittaminen ja tekeminen ovat synonyymeja: puhumme tutkintojen ja tehtävien suorittamisesta tai saavuttamistamme hienoista suorituksista. Sanakirja kuitenkin määrittelee suorittamisen muun muassa “vaatimusten täyttämiseksi” ja “selviytymiseksi”. Jos tekemisen sijaan täytämme vaatimuksia, elämä voi käydä aika raskaaksi. Mitä jos suorittaminen ei olisikaan välttämätöntä tavoitteiden saavuttamiseksi? Mitä jos se nimenomaan olisi esteenä unelmille?

Kun teemme asioita, joista todella nautimme, emme suorita – me vain teemme. Olemme flow-tilassa, läsnä, emmekä mieti tekemisen päämääriä. Meillä voi olla niitä elämässä, mutta tekemisen hetkellä olemme tässä ja nyt. Suorittaessamme mielemme sen sijaan on jo lopputuloksessa itse tekemisen kustannuksella.

Tekemisestä puuttuu silloin luottamus. Mielemme on kiinni pelossa tavoitteen saavuttamatta jäämisestä, mikäli emme nyt suorita. Tekemisen palkitsevuus tulee silloin lopputuloksesta, ei itse tekemisestä. Siirrämme onnemme johonkin tulevaan pisteeseen, joka ei ole vielä meillä. Ajattelemme, että ”sitten kun saan tämän valmiiksi, olen tyytyväinen”. ”Sitten kun minulla on sitä ja tätä, niin olen vihdoin onnellinen”. Mutta ensin täytyy suorittaa, jotta saamme onnemme. Koska mieli luo jatkuvasti uusia tavoitteita, emme todellisuudessa ole tällä logiikalla koskaan onnellisia.

Suorittamalla voi saada aikaan hienoja asioita, mutta elämäntapana suorittaminen voi olla hyvin vahingollista.

Suorittaminen voi olla hyvin salakavalaa. Olin itse vakuuttunut jokin aika sitten, että olen päässyt eroon suorittamisesta, koska en enää stressannut juurikaan opiskeluun tai arvosanoihin liittyviä asioita, joihin olin aiemmin liittänyt paljon vaatimuksia. Silti elämä tuntui olevan kuormittavaa.

Pikkuhiljaa olen myöntänyt, ettei suorittaminen ole mihinkään kadonnut, vain kohde on muuttunut ajan myötä. Olen suorittanut vapaa-aikaa, harrastuksia, urheilua, työntekoa ja sosiaalisia menoja. Olen suorittanut siinä pelossa, että jään jostain paitsi tai epäonnistun täydellisesti, jos päästän irti kontrollista. Itseni kiireisenä pitämällä olen kokenut, että teen kaiken voitavani saavuttaakseni jotain tärkeää, mutta en ehtinyt pysähtyä miettimään, mitä oikeasti haluan saavuttaa.

En väitä, että suorittamisella ei pääsisi mihinkään. Sen avulla voi saada aikaan hienoja asioita ja joidenkin asioiden hoitamisessa suorittaminen on tarpeellista. Elämäntapana suorittaminen voi olla kuitenkin hyvin vahingollista. Uskon, että ne asiat, joita sydämemme haluaa, eivät tule suorittamalla. Ne tulevat tekemällä asioita, joita rakastamme, ja kuten edellä todettu, tekeminen ja suorittaminen eivät ole minulle synonyymeja.

Miksi suorittaminen sitten olisi niin vahingollista? Tai miten se voisi estää pääsyn tavoitteisiin? Kirjoittaessani pelosta mainitsin jo, että stressi sairastuttaa. Suorittamiseen ja päämääriin tähtääminen aiheuttaa kehossa stressiä. Energiamme on silloin sidottu selviytymiseen, eikä intohimoillemme ja luovuudellemme ole tilaa. Stressi on kuin kiviä, joita energiavirtamme koittaa väistellä päästäkseen virtaamaan vapaana. Jos kiviä on paljon, virta tukkeutuu. Päästämällä irti päämääristä ja lopputuloksista energiavirtamme vapautuu ja mahdollisuutemme ovat rajattomat.

Tällä hetkellä seilaan suorittamisen ja läsnäolon välillä. Annan virran kulkea välillä vapaasti ja sitten huomaan taas asettaneeni kiven sen tukkeeksi. Koko ajan pyrin siihen, että suorittaisin vähemmän ja luottaisin enemmän. Olisin onnellinen jo matkalla ennen päämäärää. Tekisin tässä hetkessä niitä asioita, jotka juuri nyt tuntuvat omilta ja antaisin niiden viedä sinne, minne kuulun.

❤ Inkeri