Oletteko koskaan kiinnittäneet huomiota, että sairauksista uutisoidaan jatkuvasti, mutta vain harvoin paranemisesta? Puhumme paljon vaivoista ja vastoinkäymisistä, mutta entäs siitä, kun elämässä meneekin niin hyvin, että päätä huimaa? Kuka sen uskaltaa sanoa ääneen?

Paraneminen on itsensä näkyväksi tuomista. Silloin omat haavat kohdataan sellaisina, raakoina ja tuskallisina kuin ne ovat. Ja myös omat vahvuudet, valonsäteet ja lahjat. Ilman filttereitä. Sairaus onkin monesti suojapeitto, joka pitää kiinni vanhoissa rooleissa ja pitää kiinni kivusta, jota ei vielä olla valmiita jättämään taakse. Koska irtipäästäminen tarkoittaisi muutosta. Ja muutos on aina pelottavaa – vaikka se olisi muutos kohti sitä, mistä on aina unelmoinut.

Minä olen pelännyt paranemista. Olen pelännyt sitä niin paljon, että en uskaltanut nähdä sitä edes vaihtoehtona vuosiin. Tokihan minulle myös terveydenhuollossa selvästi kerrottiin, ettei keinoja olisi parantumiseen kroonisesta väsymysoireyhtymästä. En minä näitä puheita uskonut, mutten täysin uskonut omaa intuitiotanikaan. Se kuiski, että it’s going to be magical, minä huusin päälle, että helvettiä tämä on.

En tiedä, onko paranemisen pelkoon muuta lääkettä kuin se tajuaminen, että toinen vaihtoehto on kuolema. Minä roikuin jossain elämän ja kuoleman rajamailla vuosikausia, kunnes tuli valinnanpaikka. En kestänyt enää olla elävä kuollut, joten päätin että it’s either way. Ei se hetkessä tapahtunut, mutta siitä alkoi paranemiseni, toden teolla.

Alkoi suorastaan paniikinomainen tarve elää, kun siihen on kerran annettu mahdollisuus. Paniikki transformoituu hiljalleen paloksi, palo merkitykseksi. Merkitys rohkeudeksi elää. Itsensä näköisenä.

Ystäväni sanoi tänään aamulla minulle kauniisti, että uusista kuvistani näkyy minä. Että aiemmin se on ollut sairauden alla piilossa, mutta näissä kuvissa on jotain sitä energiaa, mitä kuvissani ennen sairastumista. Minun omaa, luonnollista energiaa. Ja allekirjoitan tämän täysin, olen nykyhetkessä ehkä jopa enemmän kiinni itsessäni kuin ennen sairastumista.

Vaikka olen valovuoden päässä sairauteni kahleista, yhä huomaan pelottelevani itseäni ajatuksella, että ei näin hyvää voi ollakaan. Että kohta kosahtaa. Koska onnea piilotellaan tässä yhteiskunnassa. Onnesta ei puhuta. Se on jotakin salaista, jotakin, jonka voi menettää ja siksi sitä pelätään. On helpompi pitää kiinni ongelmista kuin onnesta.

Mutta mietitääs hetki- mitä sen on väliä, mitä elämä tuo tulevaisuudessa? Eikö viisas ihminen ota kaiken irti siitä, kun kaikki on hyvin, tässä hetkessä? Itketään kivut ja tuskat sitten, kun siihen on syytä (sitä paitsi itkeminenkin on oikeasti ihanaa, kun sille antautuu – kyllähän kaikki tietää sen puhdistavan olon, kun tuska vapautuu, joten miksi sitäkään pelkäämään..) ja kiljutaan ilosta, kun elämä on just sitä, mitä intuitio tiesi – m a g i c a l.

Rakkaudella,

Inkeri

Kuva: Ira Maria Photo