Hengitysterapeutin koulutuksesta jäi vahvasti kaikumaan mieleeni lause “Saa olla vain”.

Monilla meistä on uskomus, että vain tekeminen ja saavuttaminen, tulosten aikaansaaminen oikeuttaa olemassaolomme. Kuulostaa rankalta, mutta ehkä tunnistat tyhjissä hetkissä nousevan levottomuuden – mitä nyt suorittaisi, jotta en olisi hyödytön? Tai ehkä et salli tyhjiä hetkiä kalenteriisi alkuunkaan?

Elämme sellaisessa ärsykkeiden tulvassa, että hiljaisuus itsensä kanssa on monille vieras kokemus. Kuitenkin se on yksi perustarpeemme. Tai oikeastaan ilman hiljaista läsnäoloa emme kuule omia tarpeitamme, emmekä silloin osaa vastata niihin. Saatamme tuntea epämääräistä tyytymättömyyttä tai ahdistusta löytämättä selkeää syytä. Saatamme uupua ja masentua tai kärsiä selittämättömistä stressioireista.

Jos pysähtyminen tuntuu vaikealta, siitä ei kuitenkaan tule kantaa syyllisyyttä – päinvastoin – myötätunto rauhoittaa hermoston, joka on jäänyt kiinni suorittamisen kierteeseen. Läsnäoloa voi lähestyä pienin askelin – juuri sellaiseen tahtiin, joka tuntuu itselle sopivan turvalliselta. Yksi syvempi hengitys sisään ja ulos voi tuoda jo rauhaa ylivirittyneeseen kehoon.

Läsnäolo nostaa pintaan tunteita ja tuntemuksia, joita kiireessä pyrimme turruttamaan. Siksi sitä harjoitellessa on tärkeää luoda sisäistä turvaa ja keinoja oman mielen rauhoittamiseen. Se tapahtuu mm. oman sisäisen puheen kautta, hyväksyvän kosketuksen avulla, omaa kehoyhteyttä vahvistamalla sekä omia uskomuksia tarkastelemalla.

“Olo oli kuin vauvalla. Mitään ei tarvinnut suorittaa tai yrittää. Sai olla ja hengittää, laskeutua takaisin itseensä.”

– palaute valmennuksessa tehdystä rentoutusharjoituksesta

Lempeää loppukesää,

❤️ Inkeri