Viime aikoina on pohdituttanut selfiet. Ja niiden myötä kadonnut autenttisuus kasvokuvista. Tai oikeastaan koko sosiaalisen median vääristämä kuva siitä, miltä näytämme. Kun otamme kameran omaan käteen, on helppo etsiä kuvakulma, josta kasvot näyttävät kapeammilta, silmät suuremmilta ja hiukset tuuheammilta. On helppo valita potrettiin kontrolloitu ilme, jota emme koskaan tosielämässä pidä kasvoillamme. Helppo kääntää kameralle se puoli kasvoista, joka näyttää omaan silmäämme paremmalta ja piilottaa se puoli, jossa luomi on väärässä paikassa tai arpi muistona siitä epäonnisesta koulumatkasta, kun kaatusimme pyörällä naama edellä asfalttiin. Kun joku toinen sitten räpsäisee kuvan yllättävällä hetkellä, järkytymme näkemästämme materiaalista – tältäkö minä näytän oikeasti muiden silmissä?

Näin kävi myös minulle hiljattain. Kuvaamisesta innostunut ystäväni ilmoitti haluavansa ottaa minusta kasvokuvia. Innoissani otin mallin pestin vastaan. Otin heti alkuun käyttööni tutut, varmat kamerailmeeni, mutta ystäväni ohjasi minut pian olemaan luonnollisemmin. Niin oudolta kuin se tuntuikin, pyrin rentoutumaan, juttelemaan ja nauramaan, ikään kuin kameraa ei olisikaan minun ja ystäväni välissä. Parhaani mukaan noudatin saamaani neuvoa olla vääntämättä naamaani epäluonnollisiin asentoihin vain kameran tähden.

Some kaipaisi kipeästi enemmän aitoja ihmiskasvoja.

Olin tyytyväinen kuvaussessioomme, kunnes muutaman päivän päästä näin odottamattomat lopputulokset: sateen sotkema tukka, keskeneräiset ilmeet, väärät kuvakulmat, huivi miten sattuu, täysin eri naama kuin kaunistelluissa selfieissäni. Kaiken kauhun päälle ystäväni kertoi, että siltä minä kyllä elävässä elämässä näytän. Ja kaikki kuvat, joissa yritin näyttää joltain muulta, menivät suoraan roskakoriin.

Mitä enemmän kiillotamme todellisuutta ja taktikoimme saadaksemme itsestämme sen täydellisen version muiden ihailtavaksi, sitä kauemmas ajaudumme sen hyväksymisestä, mitä todella olemme. Jokainen piirre, hassu ilme, jokainen kampauksesta karannut hiuskiehkura ja persoonallinen kasvonjuonne on osa sitä upeaa kokonaisuutta, sitä supertyyppiä, joka ansaitsisi ylpeänä näyttää maailmalle kaikki nämä luonnolliset puolensa. Mitä järkeä näytellä kameralle jotain henkilöä, jota ei tosimaailmassa ole olemassakaan?

Aluksi olin varma, että on parempi kadottaa nämä kuvat omassa hiljaisuudessa bittiavaruuteen, mutta mitä enemmän niitä varovasti tarkastelin, sitä enemmän aloin yllättäen pitää niistä. Ymmärsin, että tuolta minä arjessa varmaankin näytän. Hiukset syyskelien stailaamana, asusteet vähän sinnepäin. Ymmärsin, että saatan olla ainoa, joka ei minua näistä kasvokulmista ole vielä nähnyt, joten miksipä kuvia itseltäni piilottelemaan. Sitä paitsi some kaipaisi kipeästi enemmän aitoja ihmiskasvoja. Enemmän sitä elämän näköistä maailmaa, jossa kaikki ei ole niin kuin suunniteltiin.

En väitä, etteikö esteettisesti tarkkaan suunnitellut kuvat olisi kauniita ja etteikö niistä saisi nauttia, rakastan itsekin taiteellisia potretteja. Niitä ihannoidessa ei saisi kuitenkaan unohtaa taiteen ja todellisuuden rajaa. Taide on tarkoituksella elämää romantisoivaa. Todellisuus taas on aitoudessaan aivan eri tavalla viehättävää.

Voi tuntua hassulta ulkopuoliselle, mutta itselleni nämä kuvat olivat jonkinlainen käännekohta. Siksi haluankin haastaa jokaisen 1) kutsumaan kaverin autenttiseen kuvaussessioon tai ottamaan itsestään astetta rehellisemmän selfien 2) toteamaan, että “wau, tältä minä näytän” 3) halutessaan julkaisemaan kuvan sosiaalisessa mediassa hashtagillä #aidotkasvot.

Lupaan, että elämä palkitsee rohkeudesta. Tai ainakin minä palkitsen haasteeseen osallistujia.

❤ Inkeri

Kuvat: John Jönsson